Tšekkiläispelaaja Martin Kabrhel on onnistunut jälleen kuumentamaan tunteet pokeripöydissä, tällä kertaa Bahamalla Daniel Negreanun kustannuksella. Vaikka kanssapelaajien hermot ovat koetuksella, pokeriviihde kukoistaa juuri ristiriitaisten hahmojen ansiosta.
Kun Martin Kabrhel istuu pokeripöytään, ilma sähköistyy, tai muuttuu myrkylliseksi, riippuen siitä, keneltä kysytään. WSOP Paradisessa nähty episodi, jossa Daniel Negreanu toivoi ääneen tšekkiläisen menevän poikki, on vain uusin luku pitkässä saagassa.
Kabrhel on viime vuosina noussut yhdeksi pokerimaailman tunnetuimmista hahmoista. Nousu kuuluisuuteen ei kuitenkaan ole tapahtunut pelkästään miehen kiistatta loistavien pelitaitojen vuoksi. Hänet tunnetaan pääasiassa pelaajana, joka testaa sääntöjen ja hyvien tapojen rajoja jokaisessa pelaamassaan kädessä ja myös niiden välissä.
Mutta tarvitseeko pokeri tällaisia hahmoja? Vastaus on ehdoton kyllä.
Hyvä tarina vaatii vihollisen
Pokeri on muuttunut viimeisen vuosikymmenen aikana valtavasti. Peli on matemaattisempaa, strategisempaa ja valitettavasti usein tylsempää. Kun pöydässä istuu yhdeksän huppupäistä GTO-velhoa, jotka tuijottavat hiljaa eteensä aurinkolasien takaa, on pelin viihdearvo etenkin pokeriviihteen satunnaiskuluttajalle lähellä nollaa.
Yleisö janoaa draamaa. Jokainen hyvä elokuva, kirja tai urheilutapahtuma tarvitsee sankarin ja pahiksen. Tarvitaan sankari, jota kannustaa, ja pahis, jonka häviötä toivoa.
Kabrhel on omaksunut pahiksen roolin täydellisesti. Hän on se hahmo, jonka putoaminen turnauksesta saa striimin chatin räjähtämään riemuun. Ilman häntä tuo riemu jäisi kokematta. Kabrhel tuo pöytään jännitteen, sillä kanssapelaajien reaktiot tšekkiläisen temppuihin voivat olla arvaamattomia.
Kabrhelin tavaramerkki on taukoamaton puhuminen, joka tunnetaan pokeripiireissä ”speech playna”. Se on rasittavaa, uuvuttavaa ja monien mielestä epäkohteliasta. Mutta onko se väärin?
Sääntökirjan mukaan ei. Niin kauan kuin pelaaja ei paljasta kätensä sisältöä tai riko nimenomaisia sääntöjä, puhuminen on sallittua. Se on ase. Jos maailman parhaat pelaajat, jotka hallitsevat GTO-pelin vaikka unissaan, murtuvat henkisesti yhden tšekkiläisen jatkuvan länkytyksen alla, vika löytyy peilistä.
Mentaalipeli on osa pokeria, ja Kabrhel on siinä mestari. Hänen tavoitteenaan on saada vastustaja pois mukavuusalueeltaan, ja siinä hän onnistuu kerta toisensa jälkeen.
Raja kulkee huijaamisessa
Kabrhelin kohdalla keskustelu kääntyy usein syytöksiin korttien merkkaamisesta. Hänen tapansa käsitellä kortteja ja suojata niitä on herättänyt epäilyksiä, ja sosiaalinen media on täynnä hidastettuja videoita hänen sormistaan.
Tässä on vedettävä selkeä raja. Jos Kabrhel tai kuka tahansa muu jää kiinni huijaamisesta, kuten korttien merkkaamisesta, hänet tulee sulkea yhteisön ulkopuolelle pysyvästi ja passittaa pelaamaan mikropanosten limittiteksua täältä ikuisuuteen. Mutta toistaiseksi huijaamisesta ei ole löytynyt pitäviä todisteita.
On vain epäilyksiä ja syytöksiä.
Oikeusvaltioperiaatteen on pädettävä myös pokeripiireissä, ja pöydän ylivoimaisesti ärsyttävimmän kaverin on saatava nauttia samasta kohtelusta. Niin kauan kuin todisteita ei ole, hän on vain huonoa pöytäseuraa, ei rikollinen.
Jos Kabrhelin käytös tuntuu sietämättömältä, kannattaa muistella hetki William Kassoufia. Britti tuli tunnetuksi ”Nine high like a boss” -huudoistaan, mutta hänen pelityylinsä oli vielä Kabrheliakin raskaampi. Esimerkiksi viime kesän WSOP:ssa Kassouf hidasti peliä tarkoituksella joka ikisessä päätöksessä, mikä tappoi kaikkien peli-ilon täysin.
Mies palkittiinkin suorituksistaan porttikiellolla kesän viimeisiin WSOP-tapahtumiin.
Kabrhel on sentään nopea ja taitava pelaaja, joka on voittanut Super High Roller -turnauksia ansioillaan. Hän ei hidastele turhaan, vaan pitää pelin käynnissä, vaikkakin äänekkäästi. Kassoufiin verrattuna Kabrhel näyttäytyy jopa viihdyttävänä ja sujuvana peliseurana.
Lopulta pokeri on viihdebisnestä. Niin kauan kuin puhumme Martin Kabrhelista, hän on täyttänyt tehtävänsä.























