Näkökulma: Pokeri tarvitsee enemmän rehellisyyttä

Pokerissa puhutaan voitoista, isoista poteista ja onnistuneista sessioista. Graafeja jaetaan ja tarinat alkavat usein sanoilla “oli tosi hyvä vuosi”.

Sen sijaan epäonnistumiset ovat edelleen tabu. Tappiot, väärät arviot ja epäonnistuneet projektit jäävät helposti pöytäkirjan ulkopuolelle.

Tämä ei ole sattumaa. Pokerikulttuuri on pitkään rakentunut mielikuvalle hallinnasta ja älykkyydestä. Häviäminen koetaan helposti merkiksi huonosta pelaamisesta, vaikka todellisuudessa varianssi ja epäonnistuneet valinnat kuuluvat peliin yhtä olennaisesti kuin voitot. Kun identiteetti kietoutuu liikaa tuloksien ympärille, tappiot alkavat tuntua henkilökohtaiselta epäonnistumiselta.

Juuri siksi avoimuus tuntuu edelleen poikkeukselta.

Viime aikoina kaksi suomalaista pokeripersoonaa on rikkonut tätä kaavaa omilla tavoillaan. Ilari “Ziigmund” Sahamies on puhunut julkisesti siitä, miten miljoonia on tuhlattu ja huonoja päätöksiä tehty, suoraan, ilman silottelua.

Hieman pienemmässä mittakaavassa pokerisomettaja Joonas Raatikainen puolestaan avasi avoimesti pokerihaasteensa epäonnistumisen ja sen, miksi pelkällä pokerilla jatkaminen ei juuri nyt ole järkevää.

Yhteistä näissä ulostuloissa on se, ettei kumpikaan yritä selittää tilannetta parhain päin. Ei rakenneta sankaritarinaa eikä piilotella numeroita. Kerrotaan, missä mennään, ja mitä se tarkoittaa käytännössä.

Avoimuus ei tee kenestäkään huonompaa pelaajaa. Päinvastoin. Se muistuttaa siitä, että pokeri ei ole suoritusputki ylöspäin, vaan sarja päätöksiä epävarmuuden keskellä. Jos epäonnistumisista ei puhuta, syntyy vääristynyt kuva lajista.

Sellainen, jossa vain voittaminen näkyy ja häviäminen on häpeä.

Pokeriyhteisö tarvitsee enemmän myös haasteita kohdanneiden ääniä. Ei siksi, että tappioita pitäisi romantisoida, vaan siksi, että realismi tekee lajista rehellisemmän. Kun epäonnistuminen sallitaan osaksi tarinaa, kynnys puhua myös omista vaikeuksista madaltuu ja seuraukset voivat olla todella merkittävät.

🎂 UUSI BRÄNDI!