Pokerinpöytien naamioituminen on mennyt liian pitkälle – Kyproksen Onyx teki oikean ratkaisun

Pokeriammattilaisten naamioituminen pöydissä on yleistynyt livepelien tason noustessa. Kuitenkin, kun pelaaja muistuttaa enemmän pankkiryöstäjää kuin pokerinpelaaja, kärsijänä on erityisesti pokeria viihteenä kuluttava yleisö.

Kyproksen Onyx-turnaussarjan tuore päätös kieltää kasvojen täydellinen peittäminen on voitto paitsi pelin imagolle, myös ja ennen kaikkea katsojille.

Viime vuosina moni on varmasti ajatellut samaa: pokeriammattilaisten naamioituminen on mennyt naurettavuuksiin. TV-pöydissä halutaan nähdä ihmisiä, aitoja tunteita sekä reaktioita, ei neljään polyesterikerrokseen käärittyjä mykkiä hahmoja, joiden inhimillisyydestä ei ole jäljellä kuin aurinkolasien takaa pilkottava nenänpää. Senkin saa toki kätevästi piiloon korona-ajalta taskuun jääneellä kasvomaskilla.

Pokerin viehätys on aina perustunut psykologiaan ja ihmisten väliseen vuorovaikutukseen. Kun Chris Moneymaker bluffasi Sammy Farhan irti kärkiparistaan vuoden 2003, WSOP Main Eventin heads upissa, katsoja pystyi aistimaan kotisohvalleen asti jännityksen, pelon ja helpotuksen. Tuo inhimillinen draama oli suuri selitys sille, miksi pelin suosio räjähti Moneymakerin voiton myötä.

Nykyään tuota kokemusta uhkaa ilmiö, jossa pelaajat näyttävät enemmän pankkiryöstäjiltä tai naparetkeilijöiltä kuin korttipelejä pelaavilta . Kun vastakkain on kaksi huppuun, huiviin ja laseihin sonnustautunutta patsasta, katsoja ei voi samaistua heihin millään tasolla.

On tehtävä selvä ero perinteisten varusteiden ja täydellisen piiloutumisen välillä. Aurinkolasit ovat osa pokeriperinnettä ja ”old school” -coolia. Ne ovat ajaton klassikko, ja osa peliä siinä missä Phil Hellmuthin kiukuttelukin, sillä ne peittävät vain silmät mutta jättävät loput kasvoista esille.

Käyttihän jo edellä mainittu, kaiken pokericooliuden huipentuma Sammy Farhakin silloin tällöin aurinkolaseja, vaikka katsojan huomio todennäköisesti kiinnittyikin toisessa kädessä pyörivään sikariin.

Ammattilaisten vastuu

Monet varmasti muistavat saksalaistähti Christoph Vogelsangin esiintymisen Tritonin turnauksissa viime vuonna. Vaikka kyseessä on yksi maailman parhaista pelaajista, hänen olemuksensa pöydässä oli katsojan kannalta turhauttava, jopa sietämätön.

Kun aurinkolaseilla koristeltuun päiväpeittokasaan yhdistetään minuuttikaupalla kestävä miettiminen jokaisessa simppelissäkin päätöksessä, siirtyy moni striimin katsoja vauhdikkaamman viihteen, kuten Ylen A-Talkin sote-illan pariin.

Pokeri on suurten rahojen viihdettä, ja ammattilaisten tulisi ymmärtää roolinsa tässä ekosysteemissä. Sponsorit ja TV-yhtiöt maksavat siitä, että ruudussa on karismaattisia tähtiä, ei anonyymeja möykkyjä. Aloittelijat haluavat mukaan peliin, koska heitä kiehtoo mahdollisuus pelata jokin päivä omia idoleitaan vastaan.

Jos ammattilainen haluaa osallistua turnaukseen, jossa on miljoonien takuupotti ja TV-kamerat, hänen tulisi hyväksyä se, että kasvojen näyttäminen on osa peliä ja hinta siitä, että pääsee pelaamaan sadantuhannen dollarin turnausta harrastelijoita vastaan.

Toivottavasti myös suuret kiertueet, kuten EPT ja Triton, uskaltavat seurata perässä ja kieltää kasvojen täydellisen peittämisen.