Rahapelaaminen ei tunne valtioiden rajoja, mutta sitä koskeva lainsäädäntö tuntee. Euroopan unionissa lähes jokainen maa rakentaa edelleen omaa rahapelijärjestelmäänsä, vaikka samat peliyhtiöt, maksupalvelut ja digitaaliset alustat toimivat yli rajojen.
Mitä tapahtuisi, jos kansallisten rahapelilakien sijaan Euroopassa olisikin yksi yhteinen järjestelmä?
UUNITUORE CASINO
UUSI PAY'N'PLAY
5 - 500 KÄTEISKIERROSTA TAI JOPA 30 000€
Talleta ja saat Sala-pyörästä kierrätysvapaita ilmaiskierroksia tai käteistä!
PELAA NYTMAHTAVA UUTUUS!
RAKERACE TULOSSA!
🎯 UUSI TARJOUS!
Luotettava kasino
🐻❄️ARKTINEN UUTUUS
UUSI POKERISIVU
🎣 KALA-ALLAS
💰ILMAISKIERROKSIA TAI KÄTEISTÄ
JOPA 50 000€ tai kierrätysvapaita ilmaiskierroksia
Talleta vähintään 20€, saat kierrätysvapaita ilmaiskierroksia tai käteistä!
PELAA NYTTÄYSIN UUSI KASINO
Nettipokeri.com uutisoi aiemmin Hollannin peliviranomaisen KSA:n puheenjohtajan Michel Groothuizenin vaatimuksesta lisätä EU-maiden yhteistyötä laittoman rahapelaamisen torjumiseksi. Groothuizenin mukaan yksittäinen valtio on yksinkertaisesti liian pieni toimija kamppailemaan globaalisti toimivia peliyhtiöitä, teknologiayrityksiä ja maksuliikennettä vastaan.
Hänen kommenttinsa herättää vielä suuremman kysymyksen. Jos ongelma on kansainvälinen, miksi itse rahapelien sääntely on edelleen niin vahvasti kansallista?
27 maata, lukuisia erilaisia järjestelmiä
Euroopan unionissa ei tällä hetkellä ole rahapelejä koskevaa yhtenäistä lainsäädäntöä. Jäsenmaat saavat järjestää rahapelimarkkinansa haluamallaan tavalla, kunhan niiden lainsäädäntö noudattaa EU-oikeutta.
Lopputuloksena Eurooppa on rahapelaamisen näkökulmasta melkoinen tilkkutäkki.
Yhdessä maassa toimii avoin lisenssijärjestelmä, toisessa huomattavasti rajoitetumpi markkina. Operaattoreille asetetut verot, markkinointisäännöt, pelaamisen rajoitukset ja lisenssiehdot vaihtelevat maittain.
Suomikin on parhaillaan siirtymässä omaan lisenssijärjestelmäänsä.
Samaan aikaan netissä pelaavan ihmisen näkökulmasta valtioiden rajat ovat lähes näkymättömiä. Sama nettikasino tai pokerihuone voi kiinnostaa pelaajaa Helsingissä, Amsterdamissa, Berliinissä ja Madridissa.
Lainsäädännön näkökulmasta kyse voi silti olla neljästä täysin erilaisesta markkinasta. Ajatusleikki voidaan viedä huomattavasti pidemmälle.
Mitä jos Suomi ei myöntäisikään suomalaisia rahapelilisenssejä? Entä jos niitä eivät myöntäisi myöskään Ruotsi, Hollanti tai Saksa? Sen sijaan olisi olemassa EU:n rahapelilisenssi.
Entä jos yksi lisenssi riittäisi koko EU:ssa?
Operaattori voisi yhdellä lisenssillä toimia koko Euroopan unionin alueella, jos se täyttäisi yhteisesti määritellyt vaatimukset.
EU voisi määrittää vähimmäissäännöt esimerkiksi pelaajien tunnistamiselle, alaikäisten suojelemiselle, vastuullisen pelaamisen työkaluille, rahanpesun torjunnalle, markkinoinnille ja operaattorien taloudelliselle luotettavuudelle.
Yksi lisenssi voisi samalla tarkoittaa yhtä valvontajärjestelmää ja huomattavasti nykyistä suurempaa yhteistä rintamaa luvattomia toimijoita vastaan.
Juuri tässä Groothuizenin esittämä kritiikki muuttuu kiinnostavaksi.
Jos Hollanti on liian pieni haastamaan kansainvälisiä teknologiayhtiöitä yksin, kuinka paljon vahvempi neuvotteluasema olisi koko Euroopan unionilla?
Pokerille yhteinen markkina voisi olla valtava muutos
Pokerin näkökulmasta ajatus on erityisen mielenkiintoinen. Pokeri eroaa monista muista rahapeleistä yhdellä ratkaisevalla tavalla: peli tarvitsee muita pelaajia.
Kolikkopeli toimii riippumatta siitä, pelaako sitä samaan aikaan yksi vai miljoona ihmistä. Pokerissa pelaajamäärällä on suora vaikutus pelitarjontaan. Mitä enemmän pelaajia samassa verkossa on, sitä enemmän pöytiä, turnauksia, pelimuotoja ja panostasoja voidaan tarjota.
Kansallisesti rajatut markkinat voivat siksi olla pokerille ongelmallisia. Jos pelaajapoolit jaetaan maiden mukaan, samalla hajotetaan myös pelien likviditeettiä. Yhteinen eurooppalainen järjestelmä voisi teoriassa mahdollistaa huomattavasti suurempia pelaajapooleja.
Sen sijaan, että puhuttaisiin Suomen, Ruotsin tai Hollannin pokerimarkkinoista, voitaisiin puhua yhdestä eurooppalaisesta pokerimarkkinasta.
Pokeri voisi olla yksi suurimmista hyötyjistä.
Yhteinen laki ei kuitenkaan tarkoittaisi ongelmatonta järjestelmää
Ajatus yhdestä eurooppalaisesta rahapelimarkkinasta kuulostaa paperilla yksinkertaiselta. Käytännössä se olisi kaikkea muuta. Ensimmäinen ongelma olisi verotus.
Jos suomalainen pelaaja pelaa maltalaisen yhtiön pelissä EU-lisenssin alaisuudessa, kuka saa verotulot? Suomi, Malta vai Euroopan unioni? Entä miten verotaso määriteltäisiin?
Rahapeliverotuksessa maiden välillä on tällä hetkellä huomattavia eroja, eikä ole vaikea kuvitella, kuinka vaikeaa yhteisestä veromallista sopiminen olisi. Vielä suurempi kysymys liittyy pelaajansuojaan.
Suomi voisi haluta huomattavasti tiukemmat tappiorajat kuin jokin toinen jäsenmaa. Toinen maa voisi suhtautua rahapelimainontaan vapaammin, kun taas kolmas haluaisi kieltää sen lähes kokonaan. Kenen sääntöjä silloin noudatettaisiin?
Yhteinen EU-lisenssi voisi tarkoittaa yhteisiä vähimmäisvaatimuksia, joiden päälle jäsenmaat saisivat rakentaa omia tiukempia sääntöjään. Mutta silloin ollaan nopeasti jälleen tilanteessa, jossa operaattori joutuu noudattamaan 27 erilaisen markkinan sääntöjä.
Yksi vahvimmista argumenteista EU-tason järjestelmän puolesta voisi löytyä juuri laittomilta markkinoilta. Hollannin peliviranomaisen mukaan jopa puolet hollantilaisten rahapeleihin käyttämistä varoista valuu tällä hetkellä harmaille markkinoille.
Luvattomien operaattorien toimintakaan ei pysähdy valtioiden rajoille. Niiden maksuliikenne voi kulkea yhden maan kautta, palvelimet sijaita toisessa ja yritys olla rekisteröity kolmanteen. Pelaajia voidaan puolestaan tavoitella Googlen, sosiaalisen median ja muiden kansainvälisten alustojen kautta ympäri Eurooppaa.
Yksittäinen kansallinen viranomainen joutuu tällaisessa ympäristössä melko epäreiluun kamppailuun.
EU:n yhteinen järjestelmä voisi mahdollistaa esimerkiksi yhteisen listan luvattomista operaattoreista sekä koordinoidut toimet maksupalveluiden, hakukoneiden, sovelluskauppojen ja sosiaalisen median alustojen kanssa.
Markkina olisi kansainvälinen ja niin olisi myös valvonta.
Rahapelit ovat jo ylittäneet rajat
Lopulta suurin este ei välttämättä olisi tekninen vaan poliittinen.
Rahapelaaminen ei ole tavallinen kuluttajapalvelu. Siihen liittyvät verotulot, riippuvuudet, rikollisuuden torjunta ja vahvat kansalliset näkemykset siitä, millainen rahapelaaminen yhteiskunnassa hyväksytään.
EU:n yhteinen rahapelilainsäädäntö tarkoittaisi väistämättä sitä, että jäsenmaat luovuttaisivat ainakin osan tästä päätösvallasta yhteisesti sovittavaksi.
Suomi ei enää yksin päättäisi, millaiset peliyhtiöt täällä saavat toimia tai millä ehdoilla. Sama koskisi kaikkia muitakin jäsenmaita.
Siksi yhden EU-lisenssin toteutuminen voi olla kaukana tulevaisuudessa, jos se koskaan toteutuu. Silti Groothuizenin esiin nostama ongelma jää jäljelle.
Euroopan rahapelimarkkinoita säädellään edelleen pitkälti valtio kerrallaan samalla, kun itse toimiala on muuttunut kansainväliseksi.
Pelaajat liikkuvat verkossa rajojen yli. Operaattorit toimivat useissa maissa. Maksuliikenne on kansainvälistä. Markkinointi tapahtuu globaaleilla alustoilla ja myös laittomat operaattorit toimivat valtioiden rajojen ulkopuolella.
Ehkä kysymys ei siksi olekaan siitä, pitäisikö Eurooppaan joskus tulla yksi yhteinen rahapelilaki.
Kiinnostavampi kysymys saattaa olla, kuinka pitkään täysin kansallisiin järjestelmiin perustuva malli pystyy toimimaan markkinalla, joka ei enää ole kansallinen.
